Vuosia sitten lääkäri määräsi minulle rauhoittavan lääkkeen, sillä kärsin vaikeasta paniikkihäiriöstä. En voinut esimerkiksi maksaa ostoksiani, jos kassalla oli jono, vaan jouduin poistumaan kaupasta. Kassajonot olivat pahimpia. Lääkäri ohjeisti pitämään aina yhtä tablettia lompakossa – hänen mukaansa jo pelkkä tieto tabletista saattaisi ehkäistä kohtauksia.
Tohtori oli oikeassa. Jouduin erittäin harvoin käyttämään lääkettä, pelkkä tieto sen saatavuudesta auttoi vaikeissa tilanteissa. Toki toisinaan olin pakotettu asettamaan kitkerän makuisen pillerin kieleni alle. Sieltä se vaikutti nopeammin, eikä tarvinnut kävellä ympäri vihannesosastoa myymäläetsivä perässä. Nyt olen käynyt kaupassa vuosia ilman nappia lompakossa ja kohtauksiakin saan vain silloin, kun on oikea syy panikoida.
Noin viikko sitten aloin jälleen oireilla. En saanut enää paniikkikohtauksia, vaan aivan selittämättömän voimakkaita ahdistuneisuuden ja vihan purkauksia. Kävin lääkärissäkin, mutta hän halusi lääkitä minua depressiolääkkeellä. Käytännössä olisin saanut aamupuuron rinnalle pienen pienen tabletin, jonka olisin ottanut joka aamu. En päässyt yhteisymmärrykseen siitä, miksi lääkitsisin itseäni joka päivä sellaisen vaivan vuoksi, joka ilmentää itsensä 1-2 kertaa viikossa, toisinaan harvemmin. Kuinka moni syö päänsärkylääkkeen joka päivä, jos pää on kipeä vain lauantaiaamuisin? Keskustelumme oli hyvä ja jopa tyydyttävä, lopputulos ei niinkään.
Kotimatkalla tarpoessani sohjossa kävelin Jokelan teräasekeskuksen ohi ja sain ajatuksen: ostan aseen! Samalla periaatteella kuin vuosia sitten lompakossani ollut rauhoittava lääke ladattu ase voisi toimia rauhoittavana elementtinä. Vaikeina hetkinä tietoisuus siitä, että ikiuni on vain kädenmitan päässä, voisi asettaa tilanteet oikeaan kontekstiin. Vihan ja voimakkaan ahdistuksen hetkinä väärin ymmärretty konteksti on se, joka estää järjen käytön.
On sunnuntai-ilta. Vaimo pakottaa katsomaan tähtien tanssikilpailua. Ohjelmaa, jossa vaimostaan eronnut myöhäisherännyt hinttari riimittelee arvioitaan turhien julkkisten vielä turhemmista tanssiesityksistä. Ohjelmaa, jonka molemmat juontajat sairastavat afasiaa. Ohjelmaa, jonka ainoat lahjakkaat yksilöt poistuivat Ahti-Hallbergin mukana. Onneksi mainostajat ovat löytäneet ohjelman ja puolitoistatuntinen tarjoaa monta mahdollisuutta poistua paikalta. Toisella mainoskatkolla käyn katsomassa, onko autotalliin jäänyt valot päälle. Otan a-tikkaat oven pielestä mukaan ja kiipeän vintille – villan seasta kaivan puisen laatikon, jossa puolilaiton vapahtajani makaa. Myyjä oli sitä mieltä, että voin lähettää hankkimisluvan ”sitten, kun on aikaa.” Istahdan jakkaralle ja asetan kylmän raudan ohimolleni. Yhtäkkiä Jorman riimit löytävät kehyksensä, eikä Leppilammen kiusallinen huumori tunnu miltään. Tieto siitä, että voin lopettaa koko paskan yhdellä liikkeellä, saa minut jopa hymyilemään. Laitan pistoolin takaisin laatikkoon ja piilotan sen villojen sekaan. Menen takaisin vaimoni viereen ja mietin, mitä jos en olisi mennytkään.
